Loppusanat

Noniin, kotiin paluusta on ehtinyt kulua jo yli kaksi kuukautta ja tietenkin blogin päättäminen on venynyt ja venynyt muiden “tärkeämpien” asioiden mennessä edelle.

Loppusanat ovat pitkälti TKK:lle kirjoittamastani vaihtoraportista, jonka linkitän tämän viestin perään.

—

Yhteenvetona vaihtovuosi oli todella loistava kokemus. Opintojen kannalta vuosi oli toki huomattavan kevyt, mutta sillä pitäisi kutenkin saada ainakin 20 opintopisteen aukko paikattua tutkinnosta. Vaihtovuosi toimi erinomaisena hengähdystaukona, kun tavalliset opinnot Suomessa olivat alkaneet hieman puuduttaa. Vuoden aikana sai otettua etäisyyttä asioihin ja ajatella opintojaan ja muutakin eri näkökulmista ja näkemykset saattoivat muuttua enemmän tai vähemmän.

Valmistumista vaihtovuosi hieman viivästyttää, mutta en vaihtaisi vuoden aikana karttuneita kokemuksia, ystäviä, opittua kieltä ja muuta missään nimessä pois. Negatiivisia asioita ei juuri tule mieleen (tai sitten aika on jo kullannut muistot) vaikka niitäkin varmasti oli, mutta lähinnä yksittäisinä pikkujuttuina. Esimerkiksi jotkin asiat kuten jotkin ruokatarvikkeet joihin kotona oli tottunut, mutta mitä Japanissa ei vain ollut tarjolla. Tietty välillä iskee koti-ikävä, kun alkuinnostus laantuu ja arki iskee päälle, mutta ei se arki kotonakaan jatkuvaa juhlaa ole.

En itse koskaan ajatellut lähteväni vaihtoon ennekuin jossain mielenhäiriössä lähetin vaihtohakemukse. Ainakin itselläni ja varmaan joillain muillakin tietty mukavuuden halu ja muutoksen vastustus lisää kynnystä lähteä, koska ulkomaille muuttamisen tuoma tilapäinen muutos elämässä on kuitenkin melkoinen. Muutokseen kuitenkin sopeutuu pian ja vuosi on todella nopeasti ohi. Haluaisinkin tätä lukeville sanoa, että jos yhtään tuntuu siltä, että kiinnostaisi lähteä jonnekin eikä sille mitään todellista estettä ole, niin lähtekää. Ihmettelen, jos petytte.

—

Kiitos (ja anteeksi hitaasta kirjoittelusta) lukijoille. Teitä on statistiikan mukaan kuitenkin ollut jonkin verran, vaikkette mitään ääntä olekaan kommenteissa pitäneet. Toivon, että tästä on ollut tai tulee myöhemmin olemaan jollekin hyötyä.

Loppuajan valokuvia saatan vielä lisätä Flickriin myöhemmin: http://www.flickr.com/photos/bioc/

“Virallinen” vaihtoraporttini TKK:n KV-osastolle: http://dl.getdropbox.com/u/138221/Vaihtoraportti_JanneLemmetti_public.doc

Fuji –vuori

Kotiuduin Suomeen jo muutama päivä sitten, mutta viimeisen kuukauden touhuista on vielä kirjoittamatta, joten yritän saada ne pois alta ennen lopetusta.

–

Viimeinen isompi reissu ennen kotiinpaluuta oli Fuji-vuoren huipulle kiipeäminen. Pyhä vuori on maan korkein (3776 m) ja sen kiipeää vuosittain n. 200 000 ihmistä lapsista vanhuksiin, joten suoritus ei ole äärimmäisen vaativa.

Vuori on jaettu kymmeneen asemaan ensimmäisen ollessa juurella ja viimeisen huipulla. Vain vannoutuneimmat pyhiinvaeltajat lähtevät liikkelle aivan juurelta ja yleisin aloituspaikka on jokin viidensistä asemista n. 1500 – 2500m korkeudella.

Ideana oli saapua perjantaina vuoren juurelle Kawaguchikon kaupunkiin, josta olimme varanneen hostellimajoituksen maanantaihin asti. Tajusin vasta kaupunkiin päästyäni, että tämähän on sama kaupunki johon tulimme aikaisemmin toukokuussa Ground Beat –tapahtumaa varten.

Muutamalla muulla kiipeilijäporukalla kovat saateet olivat aiempina viikonloppuina estäneet huipulle asti kiipeämisen, joten meillä oli hieman pelivaraa katsoa sopiva kiipeilypäivä. Tai siis yö, koska halusimme nähdä auringonnousun huipulta. Viidenneltä asemalta huipulle kestäisi noin 6 – 7 tuntia.

Valitettavasti sääennuste näytti koko viikonlopulle tasaisen huonoa ja päädyimme kiipeämään lauantaiyönä, jotta ehtisimme edes levätä sunnuntain ennen paluumatkaa. Päivän kiertelimme Kawaguchikoa ja lähinnä Kawaguchiko-järveä. Iltakahdeksan maissa otimme bussin viitosasemalle, josta lähtö tapahtui.

Kiipeilyvarustukseen kuului proteiinipatukoiden yms. helpon syötävän ja riittävän juotavan lisäksi otsalamppu ja repun pohjalle lämpimämpi vaatekerrasto, koska aiemmin kiivenneet olivat varoittaneet huipulla puhaltavasta pistävän kylmästä tuulesta, joka tekee nollakelistä paljon kylmemmän. Pienemmän repun puutteessa käytin 60 litran rinkkaani, joka toimi mm. matkalaukkuna maahan tullessa. Rinkka painaa jo itsessään jonkin verran ja se alkoikin loppua kohden tuntua turhan raskaalta, mutta olipahan vähän lisähaastetta.

Saavuimme vitosaseman lomakeskukseen n. yhdeksältä illalla ja aloitimme kapuamisen saman tien. Tosin bussin paikalta sai vielä talsia melkein tunnin ennen kuin varsinainen kiipeäminen alkoi. Heti alkutaipaleella alkoi hahmottua, että kyseessä ei ehkä olekaan mikään ‘ihminen vastaan karu ja koskematon vuori’, kun ensimmäisellä pysäkillä soi kovaäänisistä jatkuvalla silmukalla ohjeistusta tyyliin “ethän viitsi kiivetä, jos sinulla ei ole lämmintä vaatetta mukana”, ylös vievä polku on ainakin alkupäästä melkoisen hyvin kunnossapidetty portaineen kaikkineen ja tasaisin väliajoin olevilla asemilla löytyy wc:t, ruoka- ja juomakojuja sekä majoitusmahdollisuudet. Kaiken huippuna tietysti myös vuoren huipulla on kaikki temppelistä ja ravintolasta juoma-automaatteihin. Myös postia voi huipulta lähettää.

Itse kiipeäminen alkoi alun pienen “tätäkö pitää jaksaa 6-7h??” –shokin jälkeen sujua ihan mukavasti. Tosin jo hyvin pian alkoi huomata ja vaivautua kiipeilijöiden määrään. Muiden kertomuksien ja tietolähteiden perusteella ruuhkautumista tapahtuu ehkä huippua lähestyttäessä, mutta meillä jonossa seisoskelua alkoi esiintyä jo alkupuolella. Seurueessamme oli 11 henkeä, jota oli todella vaikeaa pitää kasassa ja hajauduimmekin nopeasti noin kolmeen hajanaiseen ryhmään.

Itse polku jota kiivettiin, meni suurinpiirtein 30-50 metrin suorina sik-sak-kuviota. Välillä nousu oli tasaista vaihtelevan hienon hiekkakiven peittämää maata, porrasmaista askelmaa ja välillä haastavampaa kivilohkareikkoa jossa sai oikeasti katsoa askeltaan ja ottaa kädetkin käyttöön. Noin parin tunnin välein tuli levähdysasema, joissa oli hyvä juoda ja syödä jos vain löysi jostain tilaa istua.

Fyysisti homma ei vielä ylöspäin mentäessä ollut erityisen raskasta. Huipun lähestyessä alkoi tosin huomata, että happi on vähän harvemmassa sillä pumppu kävi jo parin askelman jälkeen täysillä ja välillä meinasin alkaa huipata enemmänkin. Mitään pahempia oireita ei kuitenkaan tullut. Ylhäällä näki kuitenkin todella paljon huonossa kunnossa olevia kiipeäjiä ja polun reunustalla näkyi runsaasti oksentajia. Myös meidän seurueestamme yksi alkoi voida enemmän pahoin ja häntä lähti toinen henkilö saattamaan alas. Fysiikan sijasta muutamaan otteeseen meinasi mennä hermot jonottamiseen. Liian usein homma meni siihen, että seisottiin jonossa ja otettiin askel tai pari puolen minuutin välein. Vähän ketterämpänä olisi voinut kyllä pienellä riskillä kiivetä polun reunoja pitkin hidastelijoiden ohi, mutta ison rinkan kanssa oli sen verran kömpelönä ettei viittinyt riskeerata.

Jonottelun ja muun hidastelun takia alkoi n. parikymmentä minuuttia ennen huippua näyttää siltä, että ylös asti ei ehtisi auringon nousuksi, koska aamu alkoi jo selvästi sarastaa. Pysäköin sopivaan paikkaan polun viereen katselemaan auringonnousua ja napsimaan kuvia. Arvioin hieman väärin sarastuksen ja varsinaisen auringon nousun välisen ajan, koska sain istua varmaan sen parikymmentä minuuttia ennen auringonnousua, mutta tähän jääminen oli kuitenkin hyvä ratkaisu. Sää oli tähän asti nimittäin ollut oikein hyvä ja pilvetön, mutta sarastuksen ollessa komeimmillaan huipulta päin  vyöryi tiheä pilvipeite mukanaan vesisade. Tämän vuoksi itse aurinkoa ei sitten näkynytkään hetkellistä välähdystä lukuunottamatta, mutta sarastuksesta sai muutaman nätin kuvan.

Suorin lopulta huipulle, jossa keli oli sitten todella surkea. Kylmä piiskaava sade ja levottoman kova tuuli. Ja törkeän paljon ihmisiä. Sattumalta löysin pari viimeistä tuttua ja päätimme aloittaa laskeutumisen, koska ylhäällä ei todellakaan tehnyt mieli olla kauaa paikallaan.

Kello oli tässä vaiheessa kuusi aamulla. Olimme nousseet edellisenä aamuna kymmenen maissa, kierrelleet päivän kaupungilla ja kiivenneet n. klo 21:sta asti ylöspäin. Tähän asti voimat olivat riittäneet mukavasti, mutta nyt alkoi hieman piiputtaa. Ajattelin, että onneksi se on vain alamäkeä. Hetken aikaa laskeuduttua olisinkin sitten vaihtanut mielellään sen takaisin ylämäkeen. Jyrkkään alamäkeen talsiminen upottavalla, juoksevalla hiekalla oli todella raskasta sen rasittaessa aivan eri lihaksia, jotka eivät olleet läheskään yhtä hyvässä kunnossa kuin ylöspäin kiivettäessä käytettävät. Erityisesti alaselkä oli syystä tai toisesta todella kovilla ja meno oli todella raihnaisen näköistä. Kaiken kruunasivat jatkuva kaatosade ja pirteästi ohi lompsivat vanhukset.

Ikuisuudelta tuntuvan taapertamisen jälkeen olimme lopulta joskus aamukymmenen – yhdentoista aikoihin takaisin viidennen aseman lomakeskuksella ja bussipysäkeillä. Harkitsin pitkään haluanko ostaa mitään matkamuistoa viereisestä kaupasta, koska halusin sillä hetkellä lähinnä unohtaa koko reissun, mutta taisi sieltä jotain tarttua mukaan.

Tästä siirtyminen hostellille busseineen ja kävelyineen kesti vielä ainakin puolitoista tuntia. Ennen kiipeilyä oli suuret suunnitelmat mennä hostellin viereiseen onsen-kylpylään lillumaan, mutta perille päästyä oli niin väsynyt että sekin tuntui aivan mahdottomalta suoritukselta.

Kokonaisuutena Fuji oli paljon raskaampi kuin odotin, erityisesti alastulo yllätti. Väenpaljous myös rasitti sen verran, että suosittelisin kiipeämistä paljon aikaisemmin, kiipeilykauden alussa, jolloin saa mennä paremmin omaan tahtiin. Ihan hetkeen en olisi kyllä tekemässä tätä uudelleen. Japanilainen sanonta kuuluu suurinpiirtein, että “on typerää olla koskaan kiipeämättä Fujille, mutta vain typerys tekee sen kahdesti”. Täytyy kuitenkin sanoa, että maisemat sarastuksen valaistessa alapuolella olevaa pilvipeitettä menevät tähän astisista komeimpien joukkoon ja olivat jo itsessään vaivan arvoiset.

Kurssit ohi

Tänään oli viimeistenkin kurssien kokeet tai loppupuheenvuorot. Enää on jäljellä viikko-pari labrahommien viimeistelyä ja loppuesitelmä sen tiimoilta kuun lopussa. Aikaa Japanissa aika tarkkaan kuukausi jäljellä. Kirjoittelen myöhemmin jotain “mitä jäi käteen (vai jäikö mitään)” analyysiä.

On muuten kuuma. En edellenkään halua valittaa, kun tälläistä on kotona niin harvoin tarjolla, mutta yli kolmekymmentä astetta yhdistettynä ylämäkipyöräilyyn ja vuorikiipeilyyn on jo aika hikistä touhua. Huomiseksi luvassa +32 pilvettömältä taivaalta.

 

Kuvassa en ole minä juhlistamassa kurssien loppumista vaan esiintyjä taannoiseen luokkaretkeen kuuluneesta perinnetanssi/teatteriesityksestä.

Loppusuora

Enää reilu kuukausi jäljellä. Asuntolasta lentää pihalle 12.8. ja 15.8. on lento Suomeen.

Aika on mennyt todella nopeasti, mutta kotiinpaluuta on pikkuhiljaa alkanut jo odotellakin. Kun elämä arkipäiväistyy eikä uutta ja ihmeellistä enää erityisemmin tule vastaan, alkaa kotimaan elon vaivattomuus ja tuttuus omine asuntoineen ja vastaavine sillon tällöin houkuttelemaan. Ei täältä toisaalta riemusta kiljuenkaan palaa, sillä tänne jää monia hyviäkin asioita ja kotona jatkuu pian oikea koulu eikä kesääkään ole paljoa jäljellä.

Täällä on varsinainen kesä vasta aluillaan, vaikka lämmintä onkin ollut ainakin Suomen mittapuulla jo toukokuun loppupuolelta. Suurinpiirtein kesäkuun puolivälistä heinäkuun puoliväliin ajoittuva sadekausi on vähän latistanut tunnelmia. Joko (yllätys) sataa tai aurinko porottaa ilmankosteuden ollessa todella korkealla. Ei tekisi mieli valittaa, mutta +30c kasvihuoneilmastossa on aika tukalaa. No, pian pitäsi helpottaa.

Opiskelusta sen verran, että kursseista on jäljellä enää lähinnä loppukokeet seuraavien kahden viikon aikana. Puhekurssin loppuesitelmä oli jo tällä viikolla, aiheenani oli japanilaisten tapa nukkua päiväunia työpaikalla (ja oikeastaan vähän missä vain milloin vain). Laboratorion projektin sain ainakin tarpeeksi hyvälle mallille, että sitä voi sanoa valmiiksi. Jäljellä on vielä projektin dokumentointi jälkipolvia varten ja loppuesitelmän laatiminen.

Loppuesitelmien jälkeisen vapaa-ajan suunnitelmiin kuuluu toistaiseksi vain Fuji –vuoren huipulle kapuaminen ja Sendain Tanabata –festivaalin tarkastus. Hieman tekisi mieli matkustella pääsaareen eteläosiin, esimerkiksi käydä Hiroshimassa ja eteläisellä Kyuushun saarella, mutta se vaatii tarkempaa suunnittelua, koska aikaa ei ole kovin paljon.

Retkeilyä

Sadekausi on alkanut ja ilmankosteuden ollessa korkealla saa vahtia ettei kämpän seinät tai sängyn futonpatja ala kasvaa hometta. Tämän pitäisi kestää jonnekin heinäkuun puolelle ja sitten alkaa varsinainen kesä.

Toukokuun aikana tuli retkeiltyä sekä kulttuurikurssin kanssa että itsenäisemmin.

Kulttuurikurssilla on käsitelty paljon 1600 –luvun tapahtumia, jolloin Sendain perustaja ja hallitsija Date Masamune lähetti japanilaisista ja espanjalaisesta munkista koostuvan saattueen kohti Roomaa tapaamaan Paavia tavoitteenaan avata kauppayhteydet Japanin ja Meksikon välillä. Matkaa varten Date rakennutti länsimaalaistyylisen sotalaivan “San Juan Bautista”. Näihin tapahtumiin liittyen luimme kurssilla Shusaku Endon romaania “Samurai” ja vierailimme lopulta San Juan Bautista –museossa, jossa on kyseisen laiva on esillä uudelleenrakennettuna.

Vaikka tämä aihe ei olekaan erityisen kiinnostava, siitä tuli mielenkiintoisempi kun tietoa tuli monelta eri kantilta (opettajalta, museovierailuilta, romaanista ja itse laivalla vierailulta) ja toisaalta kyseessä on juuri tämän alueen paikallista historiaa, joten se tuntuu jollain tavalla läheisemmältä tai henkilökohtaisemmalta.

Laivamuseo oli aika hämmentävä kokemus. Itse laivassa pyörimisen lisäksi pääsi kokeilemaan mm. paatin rakennusta (miten rungon lautojen välit tiivistettiin) ja merenkäyntiä huvipuistotyylisessä elokuvateatterissa, jonka penkit liikkuivat kuin aallokon mukaan. Laivalla pääsi myös koittamaan mastoon kiipeämistä, mutta ei valitettavasti kuin puoliväliin asti.

  

Museon perään vierailtiin kadun toisella puolella olevassa Dogen-in buddhalaistemppelissä, jonka väki oli erityisesti valmistautunut vastaanottamaan meidät. Täällä saatiin munkilta meille kohdistettu rukous, kuultiin temppelin historiaa ja juttua osterinkasvatuksesta, josta tämä alue (Ishinomaki) on ilmeisesti maailmankuulu. Vierailun päätteeksi tarjolla oli tuoretta osteria niin paljon kuin jaksoi syödä. Itselle tämä oli ensi tutustuminen kyseiseen ruokalajiin eikä se maultaan ihan vakuuttanut, mutta pari – kolme tuli kuitenkin syötyä.

 

 

Kultaisen viikon lopulla kävin Michinoku –puistossa, joka on tavanomaisen puiston sijaan enemmän turistikohde sisäänpääsymaksuineen ja eri teemoihin jaettuina alueinaan. Ilma sattui olemaan erinomainen ja puisto oli oikein rentouttava kaiken urbaanin hälinän sijaan.

Ground Beat

Toukokuun alkuun osuu Japanissa “Golden Week” –niminen juhlapyhien suma, joka tarkoittaa vuodesta riippuen vajaan tai reilun viikon pituista lomaa. Tämän on monille japanilaisille vuoden pisin loma ja se onkin yksi suurimmista lomasesongeista. Tällöin julkinen liikenne ja hotellit tukkoutuvat ympäri maata reissaavista japanilaisista.

Itse lähdin loman alkupuoliskoksi kahden suomalaisen ja kolmen amerikkalaisen kanssa Fuji –vuoren lähistöllä järjestetyille, Suomen Konemetsän tyylisille elektronisen musiikin festareille nimeltä Ground Beat.

Varsinaisia esiintyjiä festareilla oli vain yhden vuorokauden ajan, mutta käytännössä tapahtuma kesti lauantaista maanantaihin. Vaikka ilmat ovat toukokuun alussa jo kohtalaisen lämpimät, laskettelukeskus, jossa kemut olivat sijaitsee sen verran korkealla, että etenkin yöt ovat siellä vielä viileitä. Onneksi parin yön majoitusongelma saatiin ratkaistua lainaamalla yliopiston retkeilykerholta kaksi telttaa ja makuupussit.

Reissu alkoi lauantaiaamuna siirtymällä ensin linja-autolla Sendaista Tokioon. Vaikka tätä väliä on tullut jo muutamana otteeseen kuljettua, ei noin viiden – kuuden tunnin bussimatkaan tahdo tottua. Ahtaalla penkillä nukkuminen ei tahdo onnistua, mutta aika kuluu joten kuten jos mukana on luettavaa tai MP3-soitin.

Tokiossa vedettiin pikainen lounas ja sitten aloitettiin matkan toinen etappi, paikallisjunilla ylös Fuji –vuoren juurella olevaan Yamanashin Kawaguchikon kaupunkiin nousu. Junia jouduttiin vaihtamaan kaksi kertaa ja erinäisten sähläysten ansiosta tähänkin etappiin kului useampia tunteja. Hieman ennen Yamanashiin saapumista Fuji –vuori ilmestyi kuin tyhjästä näkökenttään ja näin läheltä se oli todella komea näky.

Junamatkasta selvittyä aurinko oli jo laskemassa ja vedimme vielä illallisen ennen taksimatkaa itse festivaalialueelle. Alueelle saapuessa kohtasimme matkan ensimmäisen ongelman. Sisään ei ympäristönsuojeluun vedoten saanut viedä omia juomia (kalliilla festarijuotavilla rahastimisestahan ei tietysti ollut kyse..), mutta olimme päättäneet muiluttaa omia virvokkeita telttasäkeissä ja makuupusseissa hyvällä omallatunnolla, koska toisimme tyhjät pullot mukanamme pois.. Portilla oli kuitenkin varsin kova syyni ja suureksi vahingoniloksi amerikkalaisten piilottamat juomat löytyivät mutta suomalaisten suurella kokemuksella pakkaamat tavarat menivät seulan läpi. Surun aihetta ei kuitenkaan ollut, koska juomia ei takavarikoitu vaan jenkit saivat pitää kilisevän kassinsa alueen ulkopuolella ja käydä sieltä nauttimassa virvokkeita tarpeen tullen.

Vihdoin perillä noin 12 tunnin matkan jälkeen. Seuraava ongelma oli telttojen pystyttämien pilkkopimeässä yhden surkean taskulampun valossa. Melkoisen taistelun ja useamman neuvoa-antavan hörpyn jälkeen teltat saatiin kuitenkin nukkumakelpoiseen tilaan. Ensimmäisenä iltana ei juurikaan ollut ohjelmaa, joten pienen alueen kiertelyn ja ihmettelyn jälkeen vetäydyimme unille. Nukkuminen osoittautui vaikeaksi, koska yö oli aivan julmetun kylmä. Lainaamamme makuupussit eivät juuri lämpöä eristäneet ja yö menikin pitkälti kolmen miehen lusikka-asennossa hytinäksi.

Sunnuntai-aamun valjetessa lämpötila lähti kuitenkin kohoamaan ja musiikin alkaessa alkoi väsykin kadota. Edessä olisi lähes 24 tuntia esiintyjiä ja yleistä sekoilua. Aamusta iltaan musiikki soisi ulkona ja yöksi siirryttäisiin sisätiloihin. Päivä hujahtikin nopeasti maisemia ihaillessa, musiikin tahtiin heiluessa, virvokkeita nauttiessa, footbagia potkiessa ja valtavirrasta poikkeavia japanilaisia ihmetellessä, kyllä näköjään jotkut paikallisetkin osaavat ottaa rennosti. Lopulta huonot yöunet ja koko päivän touhuaminen ottivat veronsa ja voimat hiipuivat illan pimetessä, joten sisätilojen kekkerit jäivät väliin. Toisaalta edes yliväsyneenä ei kylmyyden takia taaskaan uni tullut.

Maanantai-aamulle jäi lähinnä leirin purkaminen ja Tokioon siirtyminen. Erikoismaininta taksikuskille, joka otti normaaliin taksiin kuusi henkeä (kaksi etupenkille, neljä takapenkille) telttoineen, makuupusseineen ja henkilökohtaisine varusteineen. Paluumatkalla Tokioon pysähdyimme Fuji Q Highland –nimiseen huvipuistoon tavoitteena ajaa todella levottoman näköiset vuoristoradat. Suunnitelmat kaatuivat siihen, että kultaisen viikon ansioista paikka oli ääriään myöden täynnä ja jo yhteen vuoristorataan olisi saanut jonottaa yli kaksi tuntia.

Sendaihin paluuta varten olimme varanneet yöbussin, joten maanantaipäivä piti kuluttaa Tokiossa. Väsyneenä homma meni lähinnä päättömäksi vaelteluksi ja iltaa kohden alkoi olla jo melkoisen valmis pääsemään suihkun kautta omaan petiin. Edessä oli kuitenkin vielä tuskainen kuuden tunnin yöbussi. Unta viidentoista minuutin pätkissä ja kehon totaalista jumiutumista. Perille kuitenkin päästiin joskus tiistaiaamuna kuuden ja seitsemän välillä. Kolmen päivän muhimisen jälkeen suihku teki hyvää ja petiin päästyä oli vaikea saada unta väsymykseltään, mutta vihdoin normilämpötilassa sekin onnistui.

Kokonaisuutena hinnasta, pikkuvastoinkäymisistä ja raskaudesta huolimatta oikein hyvä reissu ja kokemus.

View Full Album

Tilannekatsaus

Vaihteeksi taas kipeänä. Juuri ennen Japaniin tuloa sairastin ensimmäistä kertaa yli puoleentoista vuoteen. Täällä olen ollut nuhakuumeessa nyt ainakin kolme tai neljä kertaa. Tiedä sitten mistä johtuu, varmaan pääosin erilaisesta pöpökannasta, mutta luulisi että sillekin olisi tähän mennessä jo jotain vastustuskykyä saanut. Ellei tämä ole sitten se sikaflunssa.. olo on kuitenkin jo paranemaan päin, joten tuskin syytä huoleen.

Kevätlukukausi alkaa lähennellä puoliväliä. Kurssit loppuvat poikkeuksellisen aikaisin, jo heinäkuun puolivälissä koska kampusrakennukset joutuvat remontin alle. Tämän takia toukokuussa on ainakin kolmena lauantaina-aamuna ylimääräisiä oppitunteja. Labra jatkunee vielä heinäkuun loppuun asti, jolloin on tarkoitus esitellä työn tulokset.

Edellisen lukukauden kurssit menivät ihan kunnialla läpi. Arvosteluasteikolla A..D kieli- ja kulttuurikursseista tuli arvosanaa A, talouskurssista ja labrahommista B. Kielen kohdalla A-arvosana tarkoitti myös sitä, että seuraavalle tasolle pääsi siirtymään ilman uutta tasokoetta, joten kevätlukukausi on mennyt nelostason kurseilla (kun vitonen on korkein).

Tälle lukukaudelle otin pakollisten kielikurssien lisäksi vain minimimäärän kursseja, koska syyslukukaudella jo huomasi, että etenkin labrassa istuminen venyttää päivät jo muutenkin turhan pitkiksi. Japanin kuuntelun, keskustelun, kieliopin ja luetunymmärtämisen lisäksi minulla on nyt vain kulttuurikurssi (ei itsepuolustuslajeja tällä kertaa) sekä ainoana omaan alaan liittyvänä tietorakenteet ja algoritmit –tyylinen todella perustason tietotekniikkakurssi. Lisäksi luentojen päällekäisyyksien takia yritän päntätä itsenäisesti kanji-merkkejä kahden kurssin edestä, jotta pysyisin niiden kanssa muiden kielikurssien tasalla. Kurssien lisäksi myös labrahommat jatkuvat, siellä täytyy paperien mukaan viettää 15 tuntia viikossa. Ei tunteja kukaan tunnu seuraavan, mutta yritän siinä määrässä pysyä.

Japanin kursseista kuullun- ja puhutunymmärtäminen ovat edelleen ne vaikeimmat. Kuuntelussa kuunnellaan yleensä nauhalta erilaisia kuunnelmia kuten vuoropuheluita, puhelinkeskusteluita, luentoja tms. ja niihin littyen on täytettävänä joko kuunnelman käsikirjoitus, jossa on aukkoja tai sitten vastattavana jotain avoimempia kysymyksiä siihen liittyen. Keskustelukurssissa taas on laidasta laitaan erilaisia ryhmäkeskusteluja, esityksiä yms. Nämä ovat samalla tukalimmat mutta myös hyödyllisimmät kurssit, koska näillä tulee ehkä eniten käytännössä tarvittavaa oppia erilaisten puhekielisten ilmausten ja vastaavien muodossa.

Kieliopissa ollaan tähän mennessä periaatteessa opittu kaikki perusasiat kuten erilaiset taivutus- ja aikamuodot ja tässä vaiheessa opetellaan lähinnä erilaisia ilmaisuja ja niiden lauserakenteita, joita löytyy tämänkin tason kirjasta vielä 173 kappaletta.

Luetunymmärtämisen kurssilla tyypillisesti luetaan tunnilla jokin (yleensä enemmän asiapitoinen tai tieteellinen) artikkeli ja kotitehtävänä on kirjoittaa siitä noin 150-250 merkin pituinen referaatti. Kohtalaisen työlästä, koska sanasto on yleensä vaikeaa, mutta sanakirjan avulla kyllä selviää.

Merkkien opettelu taas on melko mekaanista merkityksen, luku- ja piirtotapojen sekä merkkiyhdistelmien opettelemista. Koulun loppuun mennessä pitäisi olla päässä noin 1000 yksittäistä merkkiä ja aika paljon isompi määrä niiden yhdistelmistä muodostuvia sanoja.

Tietorakenteet – ja algoritmit –kurssi on aika turha, koska olen vastaavan jo käynyt Suomessa ja luennoilla käytävät asiat ovat niin peruskauraa, että siellä istumiseen lähinnä turhautuu, mutta kurssivalikoimassa paljon parempiakaan vaihtoehtoja ollut. Luennoivan professorin sukunimi on sentään asiallisesti Goto.

Tokio taas (Osa 5)

Matkan viimeisille päiville riitti vielä vierailu Tsukijin kalatorille, joka on maailman suurimpia kalojen ja muiden merenelävien tukkukauppoja. Paikka aukeaa kolmelta aamulla ja itse taistelimme itsemme paikalle noin viiden aikoihin aamulla. Torilla oli täysi vilinä päällä ja ahtailla käytävillä sai varoa tolkuttoman isoja tonnikaloja kärrääviä työläisiä teräaseineen. Torista on tullut sen verran suosittu turistikohde, että työntekijät ovat hieman kypsyneet teitä tukkiviin turisteihin, mutta emme itse nähneet erityisemmin muita turisteja.

Tarpeeksi ihmeteltyämme kävimme aamupalalla torin lähellä olevassa sushiravintolassa, jossa kala oli takuulla tuoretta. Kaikkein kallein rasvainen tonnikalasushi oli erityisen hyvää.

 

Tokio taas (Osa 4)

Blogin päivittämiseen on tullut ikävän pitkä tauko, päälimmäisenä syynä uuden lukukauden alkaminen, jonka vuoksi suurin osa ajasta menee taas luennoilla ja labrassa istumiseen.

Tässä jatkuu kuitenkin kevätloman Tokion osuuden purku.

Jatkoimme kerrankin aurinkoisessa säässä pilvenpiirtäjien bongailua Shinjukussa. Tokion melkein korkeimman rakennuksen (48 kerrosta, 243 metriä), Tokyo Metropolitan Government Building, yläkerrokseen on vapaa pääsy katselemaan maisemia. Sieltä alkaa hahmottamaan kaupungin massiivisuutta, taloa näkyy joka suuntaan silmän kantamattomiin. Kirkkaalla säällä voi bongata myös Fuji-vuoren, mutta tällä kertaa ei vielä onnistunut.

   

Muistelimme, että ravintolassa, jossa aikaisemmin olimme lounastaneet, oli arkisin klo 17-19 “Happy Sunset” periaatteella juomat puoleen hintaan, joten päätimme kerrankin hyvän ilman sattuessa käydä siellä ihailemassa auringonlaskua tuopin ääressä. Auringonlasku olikin todella komea ja nyt myös Fuji –vuori näyttäytyi horisontissa. Myös kaupungin valot iltahämärässä olivat hienoa katseltavaa. Loppuillasta käytiin vielä kerran ihmettelemässä Shibuyan ihmisvilinää.

 

Kevät ja kirsikkapuut

Lämpimät säät ja kukkivat kirsikkapuut viestittävät kevään tulosta. Etelästä maaliskuun puolivälin tienoilla alkava kukintorintama oli Tokion korkeudella ollessani siellä viimeksi marraskuun maaliskuun  loppupuolella ja se on nyt saavuttanut Sendain.

Kauniit, mutta vain vähän aikaa kukkivat puut saavat kansan joukoittain puistoihin syömään ja juomaan puiden alle. Alla kuvaa Tokiosta ja Sendaista.

Tokio (Shinjuku Gyoen –puisto ja Uenon puisto)

Sendai