Kotiuduin Suomeen jo muutama päivä sitten, mutta viimeisen kuukauden touhuista on vielä kirjoittamatta, joten yritän saada ne pois alta ennen lopetusta.
–
Viimeinen isompi reissu ennen kotiinpaluuta oli Fuji-vuoren huipulle kiipeäminen. Pyhä vuori on maan korkein (3776 m) ja sen kiipeää vuosittain n. 200 000 ihmistä lapsista vanhuksiin, joten suoritus ei ole äärimmäisen vaativa.
Vuori on jaettu kymmeneen asemaan ensimmäisen ollessa juurella ja viimeisen huipulla. Vain vannoutuneimmat pyhiinvaeltajat lähtevät liikkelle aivan juurelta ja yleisin aloituspaikka on jokin viidensistä asemista n. 1500 – 2500m korkeudella.
Ideana oli saapua perjantaina vuoren juurelle Kawaguchikon kaupunkiin, josta olimme varanneen hostellimajoituksen maanantaihin asti. Tajusin vasta kaupunkiin päästyäni, että tämähän on sama kaupunki johon tulimme aikaisemmin toukokuussa Ground Beat –tapahtumaa varten.
Muutamalla muulla kiipeilijäporukalla kovat saateet olivat aiempina viikonloppuina estäneet huipulle asti kiipeämisen, joten meillä oli hieman pelivaraa katsoa sopiva kiipeilypäivä. Tai siis yö, koska halusimme nähdä auringonnousun huipulta. Viidenneltä asemalta huipulle kestäisi noin 6 – 7 tuntia.
Valitettavasti sääennuste näytti koko viikonlopulle tasaisen huonoa ja päädyimme kiipeämään lauantaiyönä, jotta ehtisimme edes levätä sunnuntain ennen paluumatkaa. Päivän kiertelimme Kawaguchikoa ja lähinnä Kawaguchiko-järveä. Iltakahdeksan maissa otimme bussin viitosasemalle, josta lähtö tapahtui.


Kiipeilyvarustukseen kuului proteiinipatukoiden yms. helpon syötävän ja riittävän juotavan lisäksi otsalamppu ja repun pohjalle lämpimämpi vaatekerrasto, koska aiemmin kiivenneet olivat varoittaneet huipulla puhaltavasta pistävän kylmästä tuulesta, joka tekee nollakelistä paljon kylmemmän. Pienemmän repun puutteessa käytin 60 litran rinkkaani, joka toimi mm. matkalaukkuna maahan tullessa. Rinkka painaa jo itsessään jonkin verran ja se alkoikin loppua kohden tuntua turhan raskaalta, mutta olipahan vähän lisähaastetta.
Saavuimme vitosaseman lomakeskukseen n. yhdeksältä illalla ja aloitimme kapuamisen saman tien. Tosin bussin paikalta sai vielä talsia melkein tunnin ennen kuin varsinainen kiipeäminen alkoi. Heti alkutaipaleella alkoi hahmottua, että kyseessä ei ehkä olekaan mikään ‘ihminen vastaan karu ja koskematon vuori’, kun ensimmäisellä pysäkillä soi kovaäänisistä jatkuvalla silmukalla ohjeistusta tyyliin “ethän viitsi kiivetä, jos sinulla ei ole lämmintä vaatetta mukana”, ylös vievä polku on ainakin alkupäästä melkoisen hyvin kunnossapidetty portaineen kaikkineen ja tasaisin väliajoin olevilla asemilla löytyy wc:t, ruoka- ja juomakojuja sekä majoitusmahdollisuudet. Kaiken huippuna tietysti myös vuoren huipulla on kaikki temppelistä ja ravintolasta juoma-automaatteihin. Myös postia voi huipulta lähettää.
Itse kiipeäminen alkoi alun pienen “tätäkö pitää jaksaa 6-7h??” –shokin jälkeen sujua ihan mukavasti. Tosin jo hyvin pian alkoi huomata ja vaivautua kiipeilijöiden määrään. Muiden kertomuksien ja tietolähteiden perusteella ruuhkautumista tapahtuu ehkä huippua lähestyttäessä, mutta meillä jonossa seisoskelua alkoi esiintyä jo alkupuolella. Seurueessamme oli 11 henkeä, jota oli todella vaikeaa pitää kasassa ja hajauduimmekin nopeasti noin kolmeen hajanaiseen ryhmään.
Itse polku jota kiivettiin, meni suurinpiirtein 30-50 metrin suorina sik-sak-kuviota. Välillä nousu oli tasaista vaihtelevan hienon hiekkakiven peittämää maata, porrasmaista askelmaa ja välillä haastavampaa kivilohkareikkoa jossa sai oikeasti katsoa askeltaan ja ottaa kädetkin käyttöön. Noin parin tunnin välein tuli levähdysasema, joissa oli hyvä juoda ja syödä jos vain löysi jostain tilaa istua.
Fyysisti homma ei vielä ylöspäin mentäessä ollut erityisen raskasta. Huipun lähestyessä alkoi tosin huomata, että happi on vähän harvemmassa sillä pumppu kävi jo parin askelman jälkeen täysillä ja välillä meinasin alkaa huipata enemmänkin. Mitään pahempia oireita ei kuitenkaan tullut. Ylhäällä näki kuitenkin todella paljon huonossa kunnossa olevia kiipeäjiä ja polun reunustalla näkyi runsaasti oksentajia. Myös meidän seurueestamme yksi alkoi voida enemmän pahoin ja häntä lähti toinen henkilö saattamaan alas. Fysiikan sijasta muutamaan otteeseen meinasi mennä hermot jonottamiseen. Liian usein homma meni siihen, että seisottiin jonossa ja otettiin askel tai pari puolen minuutin välein. Vähän ketterämpänä olisi voinut kyllä pienellä riskillä kiivetä polun reunoja pitkin hidastelijoiden ohi, mutta ison rinkan kanssa oli sen verran kömpelönä ettei viittinyt riskeerata.
Jonottelun ja muun hidastelun takia alkoi n. parikymmentä minuuttia ennen huippua näyttää siltä, että ylös asti ei ehtisi auringon nousuksi, koska aamu alkoi jo selvästi sarastaa. Pysäköin sopivaan paikkaan polun viereen katselemaan auringonnousua ja napsimaan kuvia. Arvioin hieman väärin sarastuksen ja varsinaisen auringon nousun välisen ajan, koska sain istua varmaan sen parikymmentä minuuttia ennen auringonnousua, mutta tähän jääminen oli kuitenkin hyvä ratkaisu. Sää oli tähän asti nimittäin ollut oikein hyvä ja pilvetön, mutta sarastuksen ollessa komeimmillaan huipulta päin vyöryi tiheä pilvipeite mukanaan vesisade. Tämän vuoksi itse aurinkoa ei sitten näkynytkään hetkellistä välähdystä lukuunottamatta, mutta sarastuksesta sai muutaman nätin kuvan.
Suorin lopulta huipulle, jossa keli oli sitten todella surkea. Kylmä piiskaava sade ja levottoman kova tuuli. Ja törkeän paljon ihmisiä. Sattumalta löysin pari viimeistä tuttua ja päätimme aloittaa laskeutumisen, koska ylhäällä ei todellakaan tehnyt mieli olla kauaa paikallaan.
Kello oli tässä vaiheessa kuusi aamulla. Olimme nousseet edellisenä aamuna kymmenen maissa, kierrelleet päivän kaupungilla ja kiivenneet n. klo 21:sta asti ylöspäin. Tähän asti voimat olivat riittäneet mukavasti, mutta nyt alkoi hieman piiputtaa. Ajattelin, että onneksi se on vain alamäkeä. Hetken aikaa laskeuduttua olisinkin sitten vaihtanut mielellään sen takaisin ylämäkeen. Jyrkkään alamäkeen talsiminen upottavalla, juoksevalla hiekalla oli todella raskasta sen rasittaessa aivan eri lihaksia, jotka eivät olleet läheskään yhtä hyvässä kunnossa kuin ylöspäin kiivettäessä käytettävät. Erityisesti alaselkä oli syystä tai toisesta todella kovilla ja meno oli todella raihnaisen näköistä. Kaiken kruunasivat jatkuva kaatosade ja pirteästi ohi lompsivat vanhukset.
Ikuisuudelta tuntuvan taapertamisen jälkeen olimme lopulta joskus aamukymmenen – yhdentoista aikoihin takaisin viidennen aseman lomakeskuksella ja bussipysäkeillä. Harkitsin pitkään haluanko ostaa mitään matkamuistoa viereisestä kaupasta, koska halusin sillä hetkellä lähinnä unohtaa koko reissun, mutta taisi sieltä jotain tarttua mukaan.
Tästä siirtyminen hostellille busseineen ja kävelyineen kesti vielä ainakin puolitoista tuntia. Ennen kiipeilyä oli suuret suunnitelmat mennä hostellin viereiseen onsen-kylpylään lillumaan, mutta perille päästyä oli niin väsynyt että sekin tuntui aivan mahdottomalta suoritukselta.
Kokonaisuutena Fuji oli paljon raskaampi kuin odotin, erityisesti alastulo yllätti. Väenpaljous myös rasitti sen verran, että suosittelisin kiipeämistä paljon aikaisemmin, kiipeilykauden alussa, jolloin saa mennä paremmin omaan tahtiin. Ihan hetkeen en olisi kyllä tekemässä tätä uudelleen. Japanilainen sanonta kuuluu suurinpiirtein, että “on typerää olla koskaan kiipeämättä Fujille, mutta vain typerys tekee sen kahdesti”. Täytyy kuitenkin sanoa, että maisemat sarastuksen valaistessa alapuolella olevaa pilvipeitettä menevät tähän astisista komeimpien joukkoon ja olivat jo itsessään vaivan arvoiset.

